Hyvät ystävät, toverit

 

Tuntuuko teistäkin, että hullu pyromaani kiertää ympäri maailmaa sytyttäen paloja, joiden toivoo roihahtavan kunnon liekkeihin? Sota Ukrainassa ja Lähi-idän päättymättömältä näyttävä konflikti, joka täyttää mielet voimattomuuden tunteella. Muitakin murhenäytelmiä on meneillään.

 

On huolestuttavaa, että Ukrainan tukemisesta Venäjän hyökkäyssotaa vastaan, on tullut Yhdysvalloissa sisäpolitiikan väline, ja  myös EU:n yhtenäisyys Ukrainan tukemisessa horjuu ennen muuta Unkarin toimien myötä. Myönteistä on, että huippukokous pystyi päättämään jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta Urainan ja Moldovan kanssa. Päätös 50 miljardin euron apupaketista kuitenkin siirtyi jälleen Victor Orbanin jarrutuksen vuoksi.

 

Lännen lisäavulle Ukrainaan on kiire. Venäjän voitto merkitsisi koko Eurooppaa koskevan uhan kasvua. Toiveille Venäjällä tapahtuvasta muutoksesta ei näytä olevan katetta. Maan dna:han näyttävät kirjautuneen keisarillisen imperiumin rajat. Vaikka Ukrainan sodan muuttuminen jäätyneeksi konfliktiksi tai Ukrainan  suora tappio ei tarkoittaisi ainakaan heti suoranaisia uusia  sotatoimia, se merkitsi epävakauden kasvua Euroopassa ja virittäytymistä sotamoodiin, josta jo nyt on merkkejä.

 

Euroopan ja maailman historia on täynnä esimerkkejä, kuinka suuret sanelevat  yksittäisten maiden yli vakauden tai valloitusten merkeissä.

Toisen maailmansodan jälkeen Stalinille annettiin Baltia ja itäinen Keski-Eurooppa. Saattaa olla, että tutkijat tarkastelevat noita päätöksiä ja niiden syntyvaiheita tulevaisuudessa ehkä totuttua  kriittisemmin.

 

Ukrainalla on tuoretta kokemusta muiden sille neuvottelemista  sopimuksista. Britannia, Yhdysvallat ja Venäjä takasivat Budapestissa 1994 Ukrainalle sen rajat ja turvatakuut vastineena siitä, että maa luopuu ydinaseista. Venäjä rikkoi tämän sopimuksen 2014.

 

Krimin haltuunotto ja Venäjän tunkeutuminen itäiseen Ukrainaan synnytti kaksi rauhaa takaamaan tarkoitettua Minskin sopimusta. Niiden kätilöinä toimivat Ranska ja Saksa. Sopimuksen mukaan Luhansk ja Donetsk kuuluisivat Ukrainaan erillisalueina, joilla  - eli todellisuudessa Venäjällä - olisi veto-oikeus Ukrainan ulkopoliittisiin ratkaisuihin. Se merkitsi selvää loukkausta itsenäiseksi tunnustetun valtion suvereniteetille. Juuri tällaisesta on haluttu päästä eroon sääntöpohjaista kansainvälistä järjestystä rakennettaessa.

 

Kaikki me - ja varmasti ennen kaikkea ukrainalaiset - toivomme rauhaa. Sitä ei saa kuitenkaan solmia ukrainalaisten yli. Siksi Ukraina tarvitsee edelleen vaikuttavaa sotilaallista apua.

 

Maailmaa järjestetään nyt uudelleen. Globaali etelä haluaa äänensä kuuluviin. Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan muodostamat BRICS-maat päättivät elokuussa ottaa jäsenikseen Argentiinan, Egyptin, Etiopian, Saudi-Arabian ja Arabiemiraatit. Alkuperäinen liittymä muodostaa  40 prosenttia maailman väestöstä ja neljänneksen taloudesta. Laajentumispäätöksen myötä sen painoarvo kasvaa, vaikka ryhmittymä ei ole sisäisesti kovin yhtenäinen. Siihen kuuluu sekä demokraattisia että autoritaarisia valtioita. 

 

Tutkija Jyrki Käkönen siteeraa Politiikasta -julkaisussa Yhdysvaltain kansallisen tiedustelun neuvoston Global Trends -raporttia, jonka mukaan maailma on jo 2030 toisenlainen kuin se nyt on. 400 vuotta kestänyt Eurooppa-vetoinen järjestelmä olisi väistymässä ja painopiste on siirtymässä Aasian, jossa se oli 1700-luvulla.

 

En tiedä, onko Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri ja hyvien vaihtoehtojen puute ensi vuoden presidentinvaaleissa osa tätä ilmiötä. Huolestuttavaa kehitys tässä demokraattisia arvoja puolustaneessa supervallassa kuitenkin on. Euroopan on vahvistettava toimintakykyään kansainvälisenä toimijana ja asemansa varmistamisessa.

 

Kylmän sodan aikaisen kahtiajaon murtuminen valoi uskoa liberaalin demokratian voittokulkuun. Nyt olemme havahtuneet huomaamaan, että autoritaariset hallinnot jylläävät maailmalla ja ovat saamassa jalansijaa myös EU:n sisällä.

 

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistutti äskettäin Varsovassa, että maailman kahdeksasta  miljardista ihmisestä kuusi miljardia elää eriasteisesti autoritaarisissa valtioissa ja kaksi miljardia jakaa ns. läntiset arvot. Huomio on sinänsä hyvä, mutta on muistettava, että maailman valtiot ovat YK:n peruskirjan ja ihmisoikeusjulistuksen myötä sitoutuneet yhteisiin arvoihin. Siksi YK:n toimintakyvystä on kaikin voimin huolehdittava, vaikka turvallisuusneuvoston kokoonpano ja säännöt halvaannuttavat sen toimintaa keskeisissä sodan ja rauhan kysymyksissä.

 

Valtiopäivien avajaisissa Niinistö totesi, että suomalaisen diplomatia painopistettä on suunnattava Euroopan ulkopuolelle Afrikkaan, Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Hän näytti tästä itse esimerkkiä taannoisella matkallaan Namibiaan ja Etelä-Afrikkaan. Tämä näkökulma on hyvä pitää mielessä presidentinvaaleissa.

 

Olemme viime aikoina huomanneet, että sillä, miten ihmiset äänestävät vaaleissa on todella väliä. Kyse ei ole vain ääriliikkeiden - ennen kaikkea oikeistopopulistien - laskennallisesta menestyksestä vaaleissa, vaan niiden nousun vaikutuksista yleiseen ilmapiiriin, tapaan keskustella  ja  eri puolueiden linjauksiin. Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran Perussuomalaisten puristuksessa operoiva Petteri Orpon Kokoomus on erilainen kuin Ilkka Suomisen kokoomus oli. 

 

Helsingin Sanomien toimittaja Teija Sutinen arvioi jokin aika sitten, että europarlamentin suurimman ryhmän, keskustaoikeistolaisen  EPP:n linja on  muuttunut sen vilkuillessa Euroopassa vahvistuviin äärioikeistolaisiin voimiin.

 

Ensi kevään europarlamenttivaalit ovat tärkeät tilanteessa, jossa tarvitaan EU:n otteen tehostamista  Euroopan strategisen omavaraisuuden vahvistamisessa  ja ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

 

Suuret muutokset maailmanjärjestyksessä tapahtuvat harvoin väkivallattomasti. Euroopalla on roolinsa ja vastuunsa vakauden turvaamisessa sekä dialogin ja kumppanuuden rakentamisessa muun maailman kanssa. Se ei sulje  pois tarvetta tehostaa eurooppalaista puolustusta.

 

Jutta Urpilainen on todennut, että Suomen olisi kannustettava EU:n jäsenvaltioita puolustusbudjettiensa vahvistamisessa. Naton jäsenyys antaa turvaa,  mutta Eurooppa ei voi jäädä puolustuksessaan Yhdysvaltain varaan. Suomi on hoitanut omat asiansa hyvin. Ja Marinin hallitus vahvisti Suomen puolustuskykyä ehkä enemmän kuin mikään hallitus sotien jälkeen. Äskettäin neuvotelti DCA-sopimus Yhdysvaltain kanssa lisää puolustuksemme uskottavuutta.

 

Unionin päätöksentekokykyä on parannettava siirtymällä määräenemmistöpäätöksiin mm. ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.  Myös unionin laajeneminen - ennen kaikkea Ukrainan, Moldovan ja Georgian jäsenyyden edistäminen - on keskeisesti tulevien vuosien asialistalla.

 

EU Matrix-sivusto julkaisi äskettäin ennusteen kesäkuun eurovaaleista. Sen mukaan etenkin äärioikeisto, joka suhtautuu kriittisesti yhteisen Euroopan rakentamiseen,  kasvattaa kannatustaan. Parlamentin suuret ryhmät EPP ja S&D menettävät hieman kannatustaan, mutta säilyttävät suurin piirtein paikkansa. Liberaalien ryhmä eli Renew Europe ( Macronin puolue) ja Vihreät ovat suurissa vaikeuksissa.

 

Keskustavasemmisto, keskustaoikeisto, liberaalit ja vihreät pystyisivät kuitenkin muodostamaan vaalien jälkeen enemmistön, samoin keskustaoikeisto liittoutuneena osan äärioikeistoa kanssa. Uusi parlamentti suhtautuisi kuitenkin nykyistä nihkeämmin mm. luontoarvojen ennallistamiseen ja  energiatehokkuuden parantamiseen.

 

Ratkaisevaa parlamentin suunnalle on se, keiden kanssa kansanpuolueen ryhmä liittoutuu. Kansanpuolue ja sosialidemokraatit ovat perinteisesti olleet yhteistä Eurooppaa rakentavia ja vakauttavia voimia.

 

Yhdysvaltalainen toimittaja ja kirjailija Anne Applebaum, joka on naimisissa Puolan entisen ja nyt  Donald Tuskin uuden hallituksen ulkoministerin Radoslaw Sikorskin kanssa, julkaisi vuonna 2019 kirjan Demokratian iltahämärä. Hän kuvaa aluksi Puolassa vuosituhannen vaihteessa järjestettyjä uuden vuoden juhlia liberaaliin oikeistoon kuuluneiden ystäviensä kanssa. Suurin osa tuosta joukosta siirtyi seuraavien vuosien aikana kansalliskonservatiivisen Laki ja oikeus -puolueen riveihin. Samanlainen kehitys tapahtui Applebaumin omassa republikaanisessa puolueessa Yhdysvalloissa.

 

Anne Applebaum kirjoittaa teoksessaan, että oikeistopopulistien näkyvät hahmot niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin ovat hyvin koulutettuja ja resurssoituja. Usein he omistavat tai ainakin hallitsevat viestintävälineitä ja ennen kaikkea, Applebaum toteaa, "he valehtelevat ja tietävät, että valehtelevat".

 

Nämä ihmiset kokevat globalisaation uhkaavan asemaansa ja kulttuuristen muutosten horjuttavan elämäntapaansa liittyviä arvoja. Tuo jälkimmäinen nousee esiin myös Hitlerin valtaantulosta tehdyissä arvioissa. Natsit saivat tukea etenkin protestanttiselta keskiluokalta, jota talouslaman koettelemusten lisäksi hirvitti tabuja rikkova meno 1920- ja 1930-lukujen Berliinissä. Myös tuolloin koettiin globalisaatio uhkana, joka heikensi etenkin alemman keskiluokan asemaa.

 

Suomalaisista vaalianalyyseista käy ilmi  pääkaupunkiseutua ympäröivä  persubelt, joka muodostuu mm. kovaa työtä tekevistä pienyrittäjistä. He eivät ole valmiita antamaan omaksi kokemastaan mitään muille, ei maahantulijoille eikä tukien varassa eläville. Nämä ihmiset muodostavat ytimen perussuomalaisten kannattajista.  Riikka Purran fiskaalikonservatismi puree  heihin sen yhteiskunnallisista seurauksista riippumatta. Samoja äänenpainoja kuulemme amerikkalaisissa pikkukaupungeissa tehdyissä haastatteluissa.

 

Saksan liittokansleri Olaf Scholz, joka johtaa maataan  ääriliikkeiden paineissa, puhui voittoisassa vaalikampanjassaan kunnioituksesta. Se näyttää olevan hänen politiikkansa punainen lanka. Kansalaisten tulee voida tuntea kunnioitusta elämäntilanteestaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta.  Kunnioituksen arvoisia eivät ole vain huippuosaajat ja menestyjät, vaan jokainen.

 

Mielestäni tämä on tärkeää ja olen iloinen, että Jutta Urpilainen, joka nykyisistä presidenttiehdokkaista tuntee varmaan parhaiten suomalaiset, korostaa tätä samaa asiaa omassa kampanjassaan. Jokainen ihminen kelpaa sellaisena kuin on eikä ketään jätetä.

 

Voiko sitten tuota ajatusta kunnioituksesta soveltaa myös kansainväliseen politiikkaan, jossa käydään nyt raivokasta taistelua valta-asetelmista ja tulevaisuudessa entistä enemmän luonnonvaroista? Ei pidä olla naiivi, mutta tästä kunnioituksen näkökulmasta voi löytyä jotakin. Kolonialismin varjo näkyy tänään mm. suhtautumisessa Ukrainan sotaan. Suuri osa ei  maailman maista halua valita puolta. Osa kallistuu Venäjän ja Kiinan suuntaan. Afrikassa Kiina hankkii vaikutusvaltaa rahalla ja Venäjä tarjoamalla hallitsijoille väkivaltapalveluja.

 

Länsimaat puhuivat suhteessa globaaliin etelään ensiksi kehitysavusta, sitten kehitysyhteistyöstä. Nyt Euroopan unioni rakentaa kumppanuuksia, joissa katsotaan vastapuolta samalta tasolta. Tällaiseen kehitykseen tulee satsata. Ilman sitä ajamme globaalin etelän Kiinan ja Venäjän vaikutuspiiriin.

 

EU:n politiikkaa kolmansien maiden kanssa leimaa, etteivät sen kumppanuushankkeet tapahdu vain autoritaaristen hallitsijoiden tasolla, vaan mukana ovat yritykset ja kansalaisyhteiskunta. Sitä kautta voidaan saada kestäviä tuloksia.

 

Kaiken yllä on kuitenkin ilmastonmuutoksen uhka. Se merkitsee pahimmillaan vaaraa koko maapallolle ja ensiksi suuria ongelmia juuri globaalin etelän maille. Jos ilmastonmuutosta ei pystytä hidastamaan, kumppanuushankkeet valuvat tyhjiin ja ajavat kriisialueiden asukkaat kansainvaelluksiin, joita on mahdoton pysäyttää. Juuri nyt on hetki toimia ja esimerkiksi Suomen osaamiselle vihreän teknologian aloilla on varmastikin kysyntää.

 

Dohassa, Arabiemiraateissa, pidettyä ilmastokokousta on kritisoitu, mutta minusta oli hyvä, että ilmastonmuutoksen hidastamista pohdittiin öljytuloista vaurautensa ammentavassa valtiossa. Vaikka päätöslauselma hiilidioksipäästöistä irrottautumisesta ei ole sitova, se merkitsee kuitenkin edistystä tilanteen tunnustamisessa.

 

Suomessa julkaistiin vuonna 1998 brittiläisen Stephen Toulminin teos "Kosmopolis, kuinka uusi aika hukkasi humanismin perinnön". Kirjoittaja on luonnontieteilijänä aloittanut tunnettu filosofi, joka tarkastelee teoksessaan, kuinka 1600-luvulla syntynyt yhteisnäkemys rationaalisesta ja systemaattisesti toimivasta yhteiskunnasta osoittautui lopulta illuusioksi. Toulminin mukaan yksipuolinen rationalismi ei pysty täyttämään inhimillisyyden vaatimuksia ja tarpeita, vaan olisi pystyttävä yhdistämään tieteen tarkkuus ja humanistisen perinteen avarakatseisuus.

 

Kirjoittajan mielestä on kysyttävä, mikä intellektuaalinen asenne olisi omaksuttava tulevaisuuteen nähden, miten voimme erottaa tulevaisuuden merkittävät puolet ja mikä on kykymme muuttaa ideoitamme mahdollisista tulevaisuuksista? Hän toteaa: "Ne, jotka kieltäytyvät ajattelematta tulevaisuutta johdonmukaisesti, jäävät vastaavasti alttiiksi vain pahemmalle ja jättävät kentän vapaaksi epärealistisille, irrationaalisille profeetoille."

 

Mielestäni Toulminin johtopäätös on tässä ajassa erittäin tärkeä. Politiikassa se merkitsee sosialidemokratian vastuuta rakentaa yhteistyötä  sekä kansallisesti että kansainvälisesti muiden maltillisten poliittisten voimien kanssa vihan, lyhytnäköisyyden, tiedevastaisuuden ja ennakkoluuloista voimaansa ammentavan vaarallisen politiikan vastapainoksi.  Tulevaisuuden suuntaviivoja on pohdittava tieteellisen tutkimuksen avulla ja humanismin arvojen pohjalta. Samalla meidän on parannettava kykyämme kommunikoida kansalaisten kanssa syy- ja seuraussuhteista ja  etsittävä keinoja tulevaisuuden toivon rakentamiseksi.